Kun Greta keffiyeh-huivin kaulaansa sai

The peace will come when the Arabs love their children more than they hate us.

– Golda Meir

 

 

The issue is never the issue, sanotaan.

 

Milloin aktivistit marssivat ja mobilisoivat muitakin marssimaan mustien, ruskeiden, värillisten, naisten, LGBTQIA2S+ (kirjainten määrä rimssussa ja värien sekä kuvioiden kirjo lipussa vain kasvaa) -ihmisten tai eläinten oikeuksien puolesta, milloin rasismia, ”natseja”, oikeistohallitusta tai ilmastonmuutosta vastaan. Tai ovat marssivinaan: taustalla on marxilainen luokkataisto, päämääränä vallankumous.

 

Ei ole sattumaa, että näillä marsseilla liehuvat aina myös punaliput – ja viime aikoina enenevässä määrin Palestiinan liput. Kapitalistinen markkinatalousmalli ja konservatismi on tuhottava. Ydinperhe, eurooppalaiset kansallisvaltiot, kristinusko ja länsimaiset arvot ammuttava alas. USA, Israel sekä niiden liittolaiset ovat pahiksia. 

 

Kolonialistinen perintö painaa harteilla ja valkoisuusnormi ahdistaa.

 

Kuulostaako epäuskottavalta?

 

Eikö tässä olla laajalla rintamalla hyvän asialla, puoluekantaan katsomatta, ihmisoikeuksien puolesta, pelastamassa maailmaa? Mitä pahaa siinä voisi olla? Näin voisi äkkiseltään ajatella. Ehkä taustalla on kuitenkin muutakin. Ideologioita, taustavoimia ja päämääriä, joita ei tule ajatelleeksi. Lue lisää täältä. 

 

 

Pahin juutalaisten joukkomurha sitten holokaustin

 

Seitsemäs lokakuuta – Putinin syntymäpäivänä – vuonna 2023 Gazaa hallitseva palestiinalainen terroristijärjestö Hamas teki brutaalin terrorihyökkäyksen Israeliin.

 

Hyökkäys alkoi tuhansien rakettien ampumisella. Seuraavaksi aseistautuneet miehet murtautuivat raja-aitojen läpi tunkeutuen Israelin alueelle. Palestiinalaiset iskivät sotilastukikohtiin ja siviilien asuttamiin kibbutseihin rajan tuntumassa. Eniten uhreja vaatinut joukkomurha tapahtui Supernova-musiikkifestivaaleilla, jossa sadat nuoret saivat surmansa.

 

Selviytyjien joukossa oli Israelin tämän vuoden euroviisuedustaja Yuval Raphael, joka piileskeli tuntikausia murhattujen ystäviensä ruumiiden alla teeskennellen kuollutta.

 

Ei mennä tämän enempää yksityiskohtiin. Teot olivat barbaarisia, sadistisia, äärimmäisen vastenmielisiä. Terroristit piinasivat perheitä ja kuvasivat tekonsa. Silmittömän teurastuksen päätteeksi palestiinalaiset sieppasivat mukaansa Gazaan lähes 250 panttivankia, heidän joukossaan naisia, lapsia ja vanhuksia.

 

Monen mieleen on syöpynyt kuva saksalais-israelilaisen, 23-vuotiaan Shani Loukin runnellusta ruumiista. Videolla sadat palestiinalaiset hurraavat, jotkut sylkevät ja hakkaavat kepein lava-auton perälle heitettyä nuorta naista, jonka raajat ovat vääntyneet luonnottomiin asentoihin. Hän on tajuton, eloton. Hän ei enää koskaan tanssi auringonnousuun asti. 

 

Näky on hurja. Nuoren naisen pahoinpidelty ruumis on kuin saalis, trophy. Mieleen nousee kysymys: millainen yhteisö, lapsia myöten, juhlii tällaista barbaarista julmuutta?

 

Vuorokautta myöhemmin Israel käynnisti operaation Gazassa, tavoitteenaan panttivankien vapauttaminen ja Hamasin eliminoiminen tai vähintään iskukyvyn rampauttaminen. Samana päivänä alkoi myös Hamasin ja sen taustajoukkojen operaation toinen vaihe: ulkomaisen diasporan aktivointi, vaikuttaminen kansainväliseen mediaan, valtaisat mielenosoitusmarssit lippuineen nimenomaan länsimaissa – ja tässä kohtaa myös Greta sai keffiyeh- eli palestiinalaishuivin kaulaansa.

 

Viittaan tietenkin ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun keulakuvaan, aktivisti Greta Thunbergiin. Silmänräpäyksessä ilmasto valahti prioriteettilistan hännille ja ”Free, free Palestine, from the river to the sea, Palestine will be free” -iskulauseet tulivat tilalle.     

 

Lähi-idän konflikti on jatkunut vuosikymmeniä. Hyvin harva on perillä sen moninaisista käänteistä ja vaiheista, kuka on oikeutettu ja kuka syyllinen – ja mihin.

 

Siksikin moni pidättäytyy kannanotoista. Ja myös siksi ihmisten mieliin vaikuttaminen on niin helppoa. Tommi Kangasmaa analysoi viiltävällä tarkkanäköisyydellä Hamasin kognitiivisen sodankäynnin ja vaikuttamisen strategiaa (Uusi Suomi, 19.5.2025). Eräs keskeinen linja on se, että siviilitappioita on tultava nopeasti, ja paljon. Siis omaa väkeä, mieluusti lapsiuhreja. Lue lisää ja hämmästy. 

 

 

Utopia nimeltä Palestiina

 

Media vyöryttää eteemme järkyttäviä kuvia Gazasta, niiltä ei voi välttyä myöskään sosiaalisessa mediassa. Osa kuvista on lavastettuja, jotkut tökerösti AI:lla tehtyjä. Varmastikin osa kuvista on aitoja. Ihmisten hätä on todellista, rakennukset ovat monin paikoin raunioina, juomavedestä ja ruuasta on pulaa, haavoittuneita on runsaasti. Lapset kärsivät sodan keskellä. Kirjoituksissa ja tv-studiossa toistuvat sanat väestön pakkosiirto, sotarikos, etninen puhdistus ja kansanmurha.

 

Ne ovat kauhistuttavia sanoja. Väestön pakkosiirto on sotarikos, joka on estettävä. Pakkosiirto? Jopa puolet Gazan asukkaista haluaisi lähteä raunioiden keskeltä pakoon, turvaan. Miksi he eivät saa lähteä? 

 

Jotkut vaativat Suomeakin tunnustamaan Palestiinan valtion. Mitä se tarkoittaa ja tarkoittaisi? Että palestiinalaisilla on oikeus omaan valtioon, joskus, jossain. Tunnustaisimmeko siis Palestiinan valtion idean? 

 

Me emme kuitenkaan elä vain ideoiden ja utopioiden maailmassa. Toimivalla Palestiinan valtiolla täytyy olla legitiimi, mieluusti demokraattisin vaalein valtaan äänestetty hallinto ja rajat, joista on sopu naapurivaltioiden kanssa. Ennen kaikkea hallinnon tulee voida vakauttaa tilanne ja luoda suhteet Israeliin. Tällainen siintää vielä toistaiseksi kaukaisuudessa.

 

Keskenään taistelevat terroristijärjestöt tuskin aivan hetkessä muuttuvat kansainvälisiä sopimuksia ja ihmisoikeuksia kunnioittaviksi vakaiksi vallanpitäjiksi.

 

En haluaisi rinnastaa Ukrainaa Gazaan, koska niillä – ja näillä sodilla – on eroa kuin yöllä ja päivällä, mutta pakolaisten suhteen teen sen. Miljoonat ukrainalaiset ovat lähteneet maastaan sotaa pakoon Venäjän hyökättyä helmikuussa 2022. Kukaan ei heidän kohdallaan puhu pakkosiirrosta ja vaadi ukrainalaisia naisia ja lapsia jäämään pommitusten ja droonihyökkäysten kohteiksi.

 

Mutta palestiinalaiset on tuomittu ikuisesti taistelemaan Israelia vastaan ja kuolemaan tässä taistelussa. Ympärillä olevat arabivaltiot eivät palestiinalaispakolaisia halua. Ei Eurooppakaan heitä halua. EU-maat ovat jo nyt helisemässä liiallisen, toisinaan laittoman ja välineellistetyn maahanmuuton kanssa. Myös länsimaalaiset pelkäävät, että jos palestiinalaiset kerran lähtevät Gazan kaistaleelta, tuolta 363 neliökilometrin kokoiselta pläntiltä, he eivät sinne koskaan enää palaa.

 

Näin voi ollakin. Joten ilmeisesti puoli maailma haluaa tuomita palestiinalaiset mieluummin kuolemaan kuin antavat Israelin voittaa.

 

 

Toverien taisto

 

Pääoppositiopuolue SDP:n puoluevaltuusto kokousti toukokuisena viikonloppuna. Pääministerin pallista haaveileva puolueen puheenjohtaja Antti Lindtman nosti puheenvuoronsa keskeiseksi teemaksi, kas vain, Gazan tilanteen ja Palestiinan tunnustamisen.

 

Kotimaassa ei siis demarien mielestä riitä askarruttavia asioita tai haasteita ratkottavaksi – talous, työllisyys, verotus, sosiaalipolitiikka tai mikään muukaan ei huoleta SDP:n kermaa. Tottakai he haistavat tässä kysymyksessä veren, siis tilaisuuden lyödä kiilaa hallituspuolueiden välille. Demareille ei mikään ole myöskään pyhää: kiistakapulaksi käyvät vaikka ihmishenget, jos sillä saa haviteltua lisää valtaa itselle ja tovereille. Demarien rakastamalle Venäjälle käy myös vallan mainiosti tällainen peli. Mitä vain, jotta saadaan eripuraa aikaiseksi.

 

Ja tukihan jo aikoinaan Neuvostoliittokin PLO:ta.  

 

Toki etenkin vasemmisto on saanut uskoteltua, että nimenomaan Palestiinan asia on meidän asiamme. Ei esimerkiksi kotimaan lastensuojelun tila, koulujen levottomuus, laskevat Pisa-tulokset, nuorten mielenterveysongelmat, jengi- ja huumerikollisuus, vanhusten yksinäisyys, hoivaan ja hoitoon liittyvät haasteet, segregaatio eli sosiaalisten ongelmien kasaantuminen tietyille asuinalueille. Työttömyys, inflaatio, kasvavat elinkustannukset ja puolustusmenot, Venäjän uhka. Tai maamme talouskasvu, jota ei ole ollut 17 vuoteen. 

 

Maamme on köyhä, ja siksi jää.

 

Se on kiusallinen totuus. On jonkinlaista eskapismia lähteä kadulle leuhottamaan Palestiinan lippu toisessa, sateenkaarilippu toisessa kädessä ja jättää moninaiset varsinaiset kotimaan yhteiskunnalliset ja sisäpoliittiset ongelmat huomiotta. Myös poliitikoilla on taipumus ottaa tällaiset tunteita herättävät teemat viestinnän kärjeksi, niillä saa palstatilaa ja mediasekunteja.

 

Laskekaa huviksenne, montako kertaa esimerkiksi SDP:n varapuheenjohtaja Nasima Razmyar on esiintynyt mediassa puhumassa rasismista ja ihmisoikeuksista. Hänhän tietää niistä kaiken, koska on Suomeen Moskovan kautta saapunut afgaani, jonka isä kuului aikoinaan Afganistanin kommunistieliittiin ja politbyroohon.

 

 

Hyödylliset idiootit

 

Nyt Gretan, tuon koulut kesken jättäneen 22-vuotiaan narsistisen ikiteinin PR-tempaus ja selfie-seilaus on tullut tällä erää päätökseen. Maailma on, jos ei muuta, niin monta hupaisaa meemiä rikkaampi.

 

Nähtäväksi jää, kuinka saaga jatkuu.

 

Mutta oletko kuullut italialaisesta aktivistista Vittorio Arrigonista? Hän saapui ensi kertaa Gazan kaistaleelle vuonna 2008 aktivistiryhmän järjestämän laivueen matkassa. Arrigoni kuului International Solidarity Movementiin ja hän oli hyvin omistautunut Palestiinan asialle. Hän tempautui täysin rinnoin aktivistitoimintaan niin sanotusti kentällä.

 

Vuonna 2011 salafistinen jihadistiryhmittymä kuitenkin sieppasi Arrigonin, syyttäen miestä korruptiosta ja nimittäen tämän kotimaata Italiaa vääräuskoisten valtioksi. Kidnappaajat vaativat lunnaita, mutta tuntemattomasta syystä murhasivat Arrigonin ennen määräaikaa – joko hirttäen tai kuristamalla. 

 

Idealismi on ihana asia, mutta infantilismi hengenvaarallista.

 

You cannot negotiate peace with someone who has come to kill you.

– Golda Meir